Hevonen

Kävin sunnuntaina taas ratsastamassa, tällä kertaa hevosella. Enkä ihan millä tahansa hevosella vaan 174-senttisellä torinhevosella. Oli aika kokemus mennä tallille, kun edellisen illan tupaantuliaiset työkaverin luona painoivat päässä, jalassa ja mahassa. Yllätin ja ylitin kuitenkin itseni selviämällä kuitenkin paikalle ja hevosen selkään.

Korvat ja Kungsgård.

Syytän kuitenkin edeltävän illan boolia siitä, että ratsastuslenkillä sattui ja tapahtui. En ole elämässäni aiemmin pudonnut hevosen selästä, mutta sunnuntaina oli sitten näköjään senkin aika. Käännyimme lenkin puolivälissä kotiin päin ja sen huomasi alla olevan hevosen nopeutuneesta temposta. Laukatessa sitten hevonen ehti vetää päänsä alas ja varmaan vähän pukatakin, koska hetken päästä löysin itseni lumipenkasta. Mitenkään ei kuitenkaan käynyt ja sain itseni kammettua takaisin selkään. Mutta sen siitä saa kun yhdistetään liian kova tilannenopeus, hidastuneet refleksit ja heikentynyt tasapaino. Lopun lenkkiä pidinkin sitten hevosen paremmin kontrollissa ja itseni paremmin hereillä.

Piti vielä ennen lähtöä käydä toisen kerran hipelöimässä Kanelia aitauksessa. Oli kyllä sydäntä lämmittävä hetki kun iltahämärissä poni kesken ruohonsyönnin huomasi ja lähti tulemaan kohti. Joittenkin kanssa se vaan sanoo heti että klik.

Klik.